MITÄ TUNTEET OVAT?

Haluatko kuunnella tekstin lukemisen sijaan? Voit tehdä sen tästä:

Ääninauhan taustamusiikki: Youth by @iksonmusic

Kun ajattelemme tunteita, mieleemme tulvii pitkä lista erilaisista mielentiloista. Yksinkertaistettuna voimme ajatella olevan kolme perustunnetta; viha, pelko ja suru. Usein kun puhumme tunteista, luettelemme erilaisia olotiloja. Olen turhautunut, vihainen, pettynyt, stressaantunut, hermostunut, ahdistunut, levoton, surullinen tai kateellinen. Koemme epäoikeudenmukaisuutta, yllättyneisyyttä, halveksunnan tunnetta, ylpeyttä, häpeää, ulkopuolisuutta, epäonnistuneisuutta, syyllisyyttä, epätoivoa tai jännittyneisyyttä.  Kuitenkin tällaisista listoista voimme laittaa tunteita edellä mainittujen kolmen perustunteen alle. Vihan alle voimme laittaa turhautumisen, pettymyksen, hermostumisen ja epäoikeudenmukaisuuden. Toisen perustunteen, eli pelon alle voimme luetella ahdistuksen, levottomuuden tai inhon. Kolmas päätunne on suru, johon liittyy pettymys, tai kuten vihaan, suruun voi kuulua myös epäoikeudenmukaisuus. Useat tunteet jakautuvat päällekkäin useamman näiden kolmen perustunteen alle. Kuten aiemmasta listasta huomasit, tunteita ja olotiloja on niin paljon, että on aina vaikea osata edes nimetä, mitä koemme kyseisellä hetkellä. Eikä tuohon listaan varmastikaan kaikki olotilat mahtuneet.

Ehkä saatoit huomata myös sen, etten kirjoittanut tuohon listaan edes niitä kaikkia tunnetiloja, joita yleisesti haluamme myös luetella puhuessamme tunteista. Listasta puuttui ilo, onnellisuus, kiitollisuus, rauha, tasapaino ja rakkaus. En luetellut niitä, koska ne eivät ole meidän tunteitamme, ne ovat meidän perusolemuksemme. Ihmisen perus olemuksesta kirjoitin blogissa_; Ihmisyys ja ihmisyyden monet muodot. Eikö juuri se, että onnellisuus ja rakkaus on oikea muotomme, kerro siitä, kuinka tärkeä asia on etsiä todellista olemustamme. Sillä meistä jokainen etsii onnea ja onnellisuutta erilaisilla valinnoilla elämässämme. Tällöin etsimme itseämme. Kirjoitin onnellisuudesta ja sen etsimisestä edellisessä blogitekstissä Elämä; kärsimys vai onnellisuus.

Kielteiset tunteet?

Kun katsomme listaa, jonka kirjoitin edellisessä kappaleessa, miltei kaikki tunteet ja olotilat kuulostavat negatiivisilta. Tunteet, joita on vaikea kestää itsessä tai kohdata toisessa, miellämme usein kielteisiksi. Miksi koemme näin? Emme tiedä mitä näille tunteille pitäisi tehdä tai mikä on niiden merkitys. Nämä tunteet tuntuvat nimenomaan meidän kehossamme, ne ovat kehon tuntemuksia, ja usein koemme ne epämiellyttävänä olona. Tai jos yhteytemme kehoon on heikentynyt tai jopa katkennut, kuvittelemme, että tunteet ovat osa mieltämme. Emme ole oppineet kohtaamaan tunteita, joten yritämme välttää tai jopa kieltää ne.

Sen lisäksi, että ne ovat ikävän tuntuisia, ne saattavat olla jopa pelottavia. Etenkin, jos emme pysty hahmottamaan tunnetta keholliseksi kokemukseksi, vaan tunne kasvaa ikään kuin meitä isommaksi, se nielaisee meidät sisäänsä, ja alkaakin hallitsemaan ja ohjaamaan meitä.  

Opetammeko tunteiden kohtaamista vai kieltämistä?

Kun lapsuudessa koemme erilaisia tunteita, turvallisessa ympäristössä, opimme, että näillä tunteilla on aina jokin merkitys meidän elämässämme. Ymmärrämme, että tunteet ovat meidän puolellamme viestien aina siitä, että jokin asia ei ole hyvin, ja vaatii huomiota, tai muutosta. Samoin opimme, että kaikki olomuodot ja tunteet ovat sallittuja siinä muodossa, kuin ne meissä esiintyvät. On upeaa, jos saamme kasvaa tällaisessa ympäristössä.

Taitaa kuitenkin olla aika harvinaista, että olisimme kasvaneet ympäristössä, joka tukisi meidän luonnollisten tunteiden tunnistamista, oppimista ja hyväksymistä? Ikävä kyllä, vain harva meistä on saanut edellä mainitun kasvatuksen.  Todellisuudessa jo kasvatuksessa meille opetetaan näkemään  tunteet huonona, ja kiellettynä asiana. 

Kasvattamisena pitämämme tapa onkin lopulta lapsen pienentämistä. Kasvatuksella alamme lasta pienentämään tunteidenkin osalta. Koitamme saada kaikki ihmiset mahtumaan saman kokoiseen laatikkoon, joissa vain tietyt tunteet, tietyn kokoisena, on sallittu. Liian isot tunteet leikellään, ja puristellaan pieneksi mytyksi. Kiellettyinä kokemuksina ne painetaan jonnekin kehon pohjalle. 

Kun itkemme, vanhemmat sanovat, että ei tuosta nyt kannata itkeä. Kun olemme vihaisia, meille sanotaan; lopetappas tuo kiukuttelu. Kun pelkäämme, saamme vähättelyä, eihän tuota tarvitse pelätä. Meitä kehotetaan usein olemaan reippaita tyttöjä tai poikia kieltäen näin suru, pelko tai kiukku. Kun olemme innoissamme, meitä rajataan jälleen, elähän innostu, rauhoituppas vähäsen. Jopa onni ja ilo, jota me aidoimmillaan olemme, jota juuri lapset vielä ovat, halutaan pienentää ja piilottaa. Mitä sanovat ihanat suomalaiset sananlaskut; Kel onni on, se onnen kätkeköön. Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta. Näin opimme piilottamaan tunteemme, emmekä tule oppimaan tunteiden oikeaa viestiä. Ja kuten pienennämme tunteemme, pienennämme koko olemuksemme; emme saa olla niin iloisia, niin spontaaneja, niin nauravaisia, niin eläväisiä ja niin paljon, kuin olemme. Emme saa olla sitä, miksi synnyimme, sitä mitä olemme. Ja niin alamme rakentaa itsestämme persoonaa, joka emme ole, mutta joka hyväksytään lähiympäristössä, kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Alamme elämään Elämä-nimisessä näytelmässä, jossa unohdamme, kuka todella olemme, ja luulemme olevamme hahmo, joka tässä näytelmässä olemme.

Tunteilla on tarkoitus

Miksi ihmisille on annettu tunteita, jotka aiheuttavat meissä vain pahaa oloa? Miksi ne on edes keksitty, jos kerta niistä aiheutuu vain kurjuutta ja kipua?  

Emme anna niille niiden ansaitsemaa asemaa, ja tehtävää. Tunteiden tehtävänä on palvella ihmistä. Ne kertovat mihin on laitettava rajat, milloin meidän on syytä paeta, taistella tai viimeisimpänä lamaantua. Viha laittaa rajat. Pelko kertoo, milloin olemme vaarassa. Suru puhdistaa menetyksen, se auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen.

Olemme eliminoineet tunteiden tarkoituksen. Kuten aiemmin kirjoitin, alamme jo lapsena saamaan kasvatuksessamme kokemuksia siitä, että tunteet ovat jotain, mitä emme saa näyttää, ja käyttää sellaisina kuin ne ovat. Emme saa purkaa vihaa, turhautumista ulos huutamalla silloin, kun meille ei vielä ole kehittynyt taitoa sanoittaa tilannetta, jossa viha yrittää tehdä tehtäväänsä. Emme saa kertoa, että tätä en halua, sen tunteen voimalla ja avulla, joka siihen on tarkoitettu. Meitä opetetaan kertomaan toiveemme ilman tunnetta. Tai mikä pahempaa, emme näe lapsen itkun, tai raivon taakse, ja haluamme vain, että hän lopettaa. Näin opetamme, että tunteella ei ole merkitystä. Tunne on pelottava, turha, ehkä jopa hävettävä ja piilotettava. 

Sama koskee surua tai pelkoa. Käskemällä lopettaa itku, tai vähättelemällä, että ei tämä nyt ehkä niin suuri menetys ollut, tulee parempia tilalle, mitätöimme surun tunteen. Emme kykene näkemään surua sellaisena kuin se on, tarpeellisena osana luopumistyötä. Ehkä lapsi kokee pelkojensa ohittamista, jolloin hän jää pelon kanssa yksin. Lapsella ei ole keinoja kohdata tunteita itsekseen. Niinpä hän painaa ne sisälleen, ja yrittää olla tuntematta. 

Pienennetyt, rajatut ihmiset

Mainitsin aiemmin, että meidät opetetaan kertomaan asiamme ilman tunnetta. Eikö se ole ihmisyyden pienentämistä? Meistä riistetään ihmisyyden kokemus, tunteet, tuntemukset. Miltä tuntuu näyttää ilo, ja riemu, paikallaan istuen, vain hieman hymyillen, tai täysin ilmeettömästi? Olisiko kokemus enemmän, jos saisimme päästää ilon ulos nauraen ääneen, ehkä hypellen tai taputtaen? Tai miltä tuntuu, kun menetämme lemmikin, ja meille sanotaan, elähän itke, hankitaan myöhemmin uusi, tai että eihän se ollut kuin kaniini. Suru joka haluaa tulla itkuna ulos, ei saa silloin myötätuntoa, vaan se painetaan takaisin kehoon tarpeettomana. Sinne se jää puristamaan kurkkua. Tai miltä tuntuu viha, jonka saa sanoittaa rauhallisesti, nyt olen vihainen, enkä pidä siitä mitä teet. Eikö sisäämme jää paine rintakehälle, eikö vatsalihaksemme jää jännitykseen? Miksi emme saa käyttää ääntämme, tai kehon kieltämme, kuten tunteemme vaatisi? Tai miksi emme edes uskalla vetää rajoja, vaikka tunteemme siihen ohjaa? 

Meille suomalaisille on opetettu ”asiallista” ja hillittyä käytöstä. Emme saa näyttää tunteita, tai korkeintaan hyvin maltillisesti. Ihminen, joka näyttää tunteensa, on kulttuurissamme outo, ehkä jopa huonosti käyttäytyvä. Silti, jokaisella on tunteet. Ne ovat osa meitä, ihmisyyttä. Kieltämällä tunteet, kiellämme osan itseämme. Lakkaamme olemasta jokin osa itseämme. Pienennämme itseämme. Kuinka pieneksi voimme itsemme pienentääkään, kieltämällä tunteemme,  rajaamalla itseämme uskomuksilla ja erilaisilla säännöillä? Me voimme tehdä itsestämme näin, jopa näkymättömiä.

Jos näyttäisimme tunteemme ja  käyttäisimme niitä siihen tarkoitukseen, mihin ne ovat tarkoitettu, olisimmeko onnellisempia? Olisimme ainakin kokonaisempia, ehjempiä. Uskaltaisimme tuntea, kokea. Meidän ei tarvitsisi miettiä, mitä toinen ajattelee, kuinka toinen reagoi. Olisimme vapaampia. 

Eivät tunteet mihinkään katoa, vaikka kiellämme ne. Pahimmillaan tunteet ovat silloin, kun emme niitä voi näyttää ja käyttää. Ne pakkautuvat sisällemme. Syntyykö tästä se ongelma, kun lopulta emme hallitse tunteitamme, kun ne tulevat kaiken piilotetun tunteen voimalla ulos, ja teemme kamalia asioita? Kun voima on lopulta niin suuri, että emme voi sitä hallita. 

Onko masennuskin kokemattomia tunteita? Tunteita ja tarpeita, joita ei ole nähty, jotka on pitänyt piilottaa. Entä, kun vuodesta toiseen sinulla on tarpeita, joita et voi tuoda esille, koska vihan voima on estetty. Sinun sanojasi ei kuulla. Sinulla on surua, mutta ei tilaa näyttää sitä. Sinulla on pelkoja, joita kukaan ei osaa kanssasi nähdä. Onko masennus lopulta luovuttamista siihen, että sinä et voi kokea, et tule nähdyksi, tunteesi ei tule nähdyksi, tarpeesi ei tule nähdyksi. Lopulta jää keinoksi vain olla. Kokea sitä tunne mössöä, jossa ei ole mitään eriteltävää, vain paha olo. Se kaikki piilotettu, torjuttu tunne täyttää ensin kehomme, ja lopulta ympäröi meidät kokonaan. Se kasvaa niin painavaksi, ettemme jaksa enää tehdä asioita, joita aiemmin teimme. Emme näe enää valoa tunnekuorman takaa, ja lopulta saamme siihen diagnoosin; masennus. Vai menemmekö niin pitkälle, ettemme tunne enää mitään, katkaisemme yhteyden tunteisiin, vaivumme apatiaan?

Kun tunteet haluavatkin tulla nähdyiksi

Tunteet kuitenkin ovat osa meitä. Ne eivät katoa kieltämällä. Onko murrosikä siksi niin räiskyvää, että hormonitoiminta on käynnistymässä,  vai siksi, kun kehon energia menee fyysisten muutosten tekemiseen, hormonitoiminnan käynnistämiseen? Fyysinen keho, joka käyttää voimansa kehon suuriin muutoksiin, ei enää pystykään pitämään piilotettuja tunteita piilossa, vaan ne pääsevät nousemaan pintaan. Tunteet haluavat tulla nähdyksi. Tapahtuuko sama asia keski-iässä kun keho jälleen muokkaa hormonitoimintaa? Jääkö silloin piilotetuille tunteille tilaa tulla esille? En kiellä hormonien aiheuttamaa tunnemyrskyä, koska en ole alan asiantuntija, mutta toisinaan mietin, minkä verran näistä tunnemyrskyistä voisi olla piilotettujen tunteiden yli kuplimista sillä aikaa, kun kehon resurssit menevät toisaalle tunteiden piilossa pitämisen sijaan. 

Kun ihminen uupuu, kehon voimat eivät enää pidä näitä kohtaamattomia tunteita piilossa. Ihmiselle jää ainoaksi mahdollisuudeksi kohdata tunteet, joita on paennut, ehkä jopa vanhuuteen saakka. Ehkä luonto, ja elämä tarjoaakin näitä hetkiä, jotta viimein kohtaamattomat tunteet voivat tulla nähdyksi.

Mitä sitten tapahtuu kun tunteet alkavat nousta pintaan? Piilotettu viha nousee voimalla ylös, saa aikaan raivokohtauksia, huutoa ja kapinaa. Se koittaa viimein nousta siihen tehtävään, johon se on tarkoitettu. Omien rajojen luomiseen. Osaako kukaan kertoa nuorelle silloin, kuinka tunteet kohdataan, tai mikä on niiden tehtävä? Kuinka tunteet sanoitetaan ja annetaan tuntua turvallisesti kehossa?

Suru, pettymykset, epäoikeudenmukaisuuden tunteet – kaikki piilotetut tunteet haluavat tulla nähdyksi. Kaikkien tunteiden noustessa pintaan emme osaa erotella, mikä tunne on kyseessä. Kyseessä ovat ne kaikki. Nousee ahdistus, nousee paniikkituntemukset, usean eri tunteen tullessa pintaan. Onko nykyään lapsilla vielä enemmän näitä oireita, kun kaikkialta tulee tietoa, pelottavia uutisia? Kuka selittää lapselle, ja poistaa pelot? Vai painetaanko tunteet sellaisenaan piiloon viihteen ja monipuolisen toiminnan avulla?

Paniikkituntemukset ja ahdistus eivät ole mörköjä, vaikka ne ovatkin niin raskaita kokemuksia kohdata. Jotta tunteen sisälle ei hautaudu, tarvittaisiin turvallinen aikuinen näkemään, mitä tapahtuu. Istumaan viereen ja kertomaan, että iso kasa tunteita nousee nyt esille. Ne haluavat tulla näkyväksi, ne haluavat vapautua kehostasi. Vielä parempi, jos aikuisella olisi taito auttaa lasta irrottautumaan tunteista, nopeuttaa tunteiden kohtaamista. Ja jos olemme jo aikuisia, ja tunteet viimein alkavat nousta meidän nähtäväksemme, tämän turvallisen aikuisen tehtävää meidän tulisi suorittaa itse. Muun muassa eft-naputtelulla tunteiden vapauttaminen nopeuttaa prosessia, jolloin hankalaa tunnetta ei tarvitse kokea niin pitkään. Yleensä erilaisissa tilanteissa, joissa on voimakas tunne, käy niin, ettemme pysty kokemaan sitä kokonaan sellaisenaan, vaan tiedostamatta painamme ison osan tunteesta takaisin kehoomme, jossa se odottaa seuraavaa tilaisuutta tulla nähdyksi. Sanoittamalla, rauhoittamalla, auttamalla kohtaamaan tunteet ja EFT-naputtelulla tätä takaisin painamista ei tapahdu, tai sitä tapahtuu huomattavasti vähemmän.

Tunteet kehossamme

Ei ole ihme, että emme osaa toimia tunteiden kanssa. Sukupolvesta toiseen olemme tunteita piilottaneet. Sota-ajan ihmiset eivät voineet tunteistaan välittää, oli suoritettava, tehtävä, pärjättävä, ja selvittävä. Ehkä sieltä tulee kulttuuriimme malli, jossa tunteille ei juurikaan anneta sijaa ja arvostusta.

Kun tunteita on vuosikymmeniä kielletty, ei niiden käyttöönotto ole mikään helppo juttu. Tunteet tuntuvat hankalille. Emme ymmärrä niiden tarkoitusta. 

Kuitenkin ne ovat, kielsimmepä ne tai emme. Tunteet ovat meissä, osa meitä, kehossamme. Ne tuntuvat kehossamme. Suru puristaa rintaa. Viha saa kasvot punoittamaan, rintakehän laajenemaan, lihakset kiristymään. Pelko tuntuu palleassa ja vatsassa puristuksena, kylmänä viittana hartioilla, voimattomuutena jaloissa. Ne asuvat kehossamme.  

Entä, jos oppisimmekin kohtaamaan tunteet kehon, eikä mielen kautta. Tunnustelisimme, missä tunne tuntuu. Näkisimme tunteen kehossamme ja kokisimme sen kehollisesti. Nähty tunne voi pienentyä olemaan kehossamme uinuvana apulaisena, joka herää vain silloin, kun on aika auttaa Sinua toimimaan itsesi hyväksi.

Herättikö teksti ajatuksia? – Jaa ne kommenteissa: