MIKÄ ON PORTTI TODELLISEEN KASVUUN OMAKSI ITSEKSESI, VAI PÄÄSEEKÖ PERILLE OIKOPOLKUA PITKIN?

Haluatko kuunnella tekstin lukemisen sijaan? Voit tehdä sen tästä:

Ääninauhan taustamusiikki: Youth by @iksonmusic

Kirjoitin edellisessä blogissani meditaatiosta ja mindfulnessista. (Jos et ole edellistä blogiani lukenut, tai kuunnellut, löydät sen täältä.) Ajatukseni tekstissä oli, että meditoinnin avulla voimme päästä tilaan jossa synnymme, ja tulemme kokemaan tätä maailmaa. Se on kuin oikopolku, jota pitkin meille annetaan mahdollisuus kurkistaa sinne, missä meidän olomme on sitä, mitä sisällämme ehkä kaipaamme. Tässä blogissa yritän hahmottaa sitä porttia, jota kautta voisi päästä alkuun sille pitkälle polulle, tai tielle, josta matkaa voi lähteä tekemään kohti todellista itseään. Ehkä saat käteesi jonkinlaisen punaisen langan, jota voit tunnustella, tuntuuko se omalle, tutulle ja turvalliselle. En missään vaiheessa väitä tätä porttia ainoaksi oikeaksi, vaan toivon, että tunnustelet itsessäsi, haluatko astua juuri tästä portista.

Tarve alkuperäiselle olemisen ja kokemisen tilalle on suuri. Kadotamme helposti itsemme hektisen maailmanmenon, liiallisen kiireen, netin kautta kaiken tiedon tulviessa tajuntaamme, ja sosiaalisuuden tunkeutuessa elämäämme joka hetki, antamatta tilaa meille vain olla. Tätä voi käyttää myös pakokeinona, silloin kun tunteet haluavat tulla nähdyksi, ja olomme alkaa tulla tukalaksi. Kun koko maailma ihmisineen on kännykän muodossa koko ajan saatavilla, mikään ei pakota meitä vain olemaan. Olemisessa kohtaamaan niitä asioita, jotka on kohdattava, voidaksemme kasvaa takaisin siihen olemiseen, joka on meidän perusolomuotomme.

On helpompaa tukahduttaa tunteet, ja ikävät olotilat, tyytymättömyys elämäntilanteeseen jne., menemällä yhä uudelleen Facebookiin tai Instagramiin seuraamaan, mitä muille kuuluu. Tai katselemalla uutisia, joille ei loppua näy. Voimme ulkoistaa koko elämämme vaikka peleille, ja elokuville, keskittyen niihin, ja antaen oman elämän lipua ohi. Aina löytyy uusia aiheita seurata. Voimme aina paeta itseämme, varjojamme, uskomuksiamme, kielteistä toimintaamme ja tunteitamme sosiaaliseen mediaan, jolloin elämme itsemme ulkopuolella yhä vahvemmin. Tarkoituksena kuitenkin, että voimme välttää oman sisimpämme kohtaamisen, ja sisäisen kasvun. Kasvu on kivuliasta, epämiellyttävää ja raskastakin. Ihmisen luonto menee kuitenkin mielellään mukavuutta kohti, ei kipua. Mutta vain kivussa on kasvu.

Rakkaus ja kiitollisuus

Nykyään monissa tilanteissa, ja piireissä nostetaan esille kiitollisuuden ja rakkauden merkitys. Näitä arvoja ja tunteita ihannoidaan, ja tavoitellaan. Ihmisiä kehotetaan kohtaamaan toisemme rakkaudella, ottamaan elämän vastaan kiitollisuudella. Ja juuri näin asiat tuleekin kohdata. Olemme kuitenkin usein niin täynnä taakkaa, stressiä, huolta ja kiirettä, että nämä arvokkaat ja tavoitellut tunteet eivät ehkä ole päällimmäisenä tunteenamme. Eikä niitä ole aina helppo edes tavoittaa. Tunteita ei yksinkertaisesti voi tehdä. Ne ovat sinussa, ja voit niitä houkutella ajatuksilla ja puheillasi, mutta jos rakkaus on sammunut puolisoasi kohtaan, et voi tunnetta tehdä. Jos katsot suloista kissanpoikaa joka leikkii, et voi tuntea sitä kohtaan katkeruutta, vaikka kuinka yrität. Tunteet tulevat, olevat ja menevät. Niitä ei valmisteta. Kirjoittamalla kiitollisuuspäiväkirjaa, voit tuoda asioita esille, joista voisit olla kiitollinen, mutta tunnetko tunteen, tunnetko kiitollisuuden, vai ajatteletko vain olevasi kiitollinen? Tuntemisessa ja ajattelussa on iso ero. Kun itse olin uupunut, ja keho oli jatkuvassa stressitilassa, en tuntenut kiitollisuutta. Osasin kyllä luetella asioita, joista voisin olla kiitollinen, mutta tunsin huijaavani itseäni koettaessani kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa ilman tunnetta. Koska pelkäsin että rakennan kiitollisuudesta itselleni uuden naamion, tuntematta tunnetta, päätin luottaa että tunnen sen tunteen kyllä sitten, kun kuorma vähenee, ja alta alkaa paljastumaan hän, joka todellisuudessa olen. Juuri näin lopulta kävi.

Näen vaaran tässä rakkauden trendissä. Kukapa ei haluaisi olla rakkaudellinen ja kiitollinen, etenkin kun nämä arvot ovat niin suosittuja tällä hetkellä. Mutta vaarana on, että asetamme kasvoillemme vain uuden naamion, alamme puhumaan rakkauden ja kiitollisuuden kielellä. Mutta todellinen tunne puuttuu. Alamme “esittämään” rakkautta ja kiitollisuutta. Hyppäämme perille lähtöpisteeseen suoraa, oikopolkua pitkin, jättäen kaiken lian, varjot ja kielteisyyden rakkauden peiton suojaan. Tämä toimii varmasti hetken, kunnes peite ei enää pidä. On hämmentävää kokea aiemmin niin rakkaudellisen ihmisen puheissa ilkeää piikkiä, kateuden vivahdetta jne. Emme voi rakastaa puhtaasti, jos olemme varastoineet kehoomme vihaa, katkeruutta ja kateutta. Eivät ne varjot ole minnekään menneet, ne vain peitettiin uudella naamiolla, mutta siellä ne edelleen ovat. Toimimme rakkauden naamion takaa silti omista kipu kohdistamme lähtöisin. Vain parantamalla omat kipukohdat, ne eivät väritä toimintaamme kielteisillä tunteilla.

Rakkaus hukassa, vai koko olemukseni?

Kirjoitin aiemmassa blogissani Ihmisyys ja ihmisyyden monet muodot siitä, että rakkaus, kiitollisuus, ilo, rauha ja tasapaino on osa meitä. Ne ovat meidän todellinen olomuotomme. Emmekö siis voi vain ottaa käyttöön näitä tunteita, ja hypätä alkuperäiseen oloomme, rakkauteen ja tasapainoon? Miksi emme sitten tee näin, jos se on mahdollista? Miksi tunnemme kärsimättömyyttä ja ahdistusta? Miksi emme vain ota esille rakkautta ja kiitollisuutta, joka on jo meissä?

Syy on siinä, että olemme kasanneet todellisen olomuotomme päälle valtavan määrän ikäviä kokemuksia, uskomuksia ja tunne taakkoja. Kaikkien niiden alta, ja kiireen vaivatessa, on vaikea tavoittaa omaa itseään. Ehkä toisinaan löydämme onnen, ilon ja rakkauden; katsoessamme henkeäsalpaavaa maisemaa, leikkivää lemmikkiä, tai hymyilevää pienokaista. Tai päästessämme meditaatiossa syvälle olemisen tilaan. Mutta pian taas hautaudumme saman taakan, ahdistuksen ja kiireen alle. Emme pysy tasapainon tilassa. On vaikea kulkea tasapainoisena, kun päällä on niin suuri taakka, että tasapaino horjuu jokaisella askeleella. Vain taakkaa vähentämällä tavoitamme aina paremman tasapainon.

Tie perille, pysyvään rakkauden ja rauhan olotilaan vaatii nöyryyttä kohdata omat kielteiset puolet itsestä, rohkeutta tuntea kipeät tunteet, ja työtä käsitellä asiat, jotka haluaisimme työntää takaisin piiloon.

Miten löydän polun pään, joka vie kohti omaa oikeaa olomuotoani?

Matka kohti alkuperäistä olomuotoamme on usein pitkä, mutta pysyvä, silloin kun teemme sen askel askeleelta, tavoitteenamme löytää todellinen rauha ja tasapaino. Ei ole enää kyse hetken pysähdyksestä siinä tietoisuudessa, jonne meditaatiossa menemme, vaan kyse on matkasta perille aitoon itseen. Onko lasten kaltaisuus juuri tätä; puhdasta olemista; ihmisten kokemista juuri sellaisina kuin he ovat, ja elämän kokemista sellaisena kuin se tapahtuu? Olemisessa ilon, tasapainon, rakkauden ja onnellisuuden kokemista.

Kysyy nöyryyttä nähdä ja tunnustaa kaikki se, mitä itsessä ei halua nähdä. Lähtiessämme puhdistamaan varjoja sisältämme, tarvitsemme rakkautta ja myötätuntoa itseämme kohtaa, mutta tiedämmekö edes, kuinka rakastaisimme itseämme. Olemme usein itsemme pahimmat vihamiehet. Tuomitsemme, haukumme epäonnistumisissa, mitätöimme ja koemme jopa itseinhoa. Sen takaa on vaikeaa itsensä rakastaminen. Mutta kuitenkin sitä tarvitsemme, jotta saamme kaiken varjon valaistua sisältämme. Kuinka osaamme rakastaa toista, tai ottaa vastaan pyyteetöntä rakkautta, jos emme itsekään osaa rakastaa itseämme?

Miten itseä siis rakastetaan? Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi. Tee toiselle se, minkä haluaisit tehtävän Sinulle. Mitä nuo lauseet pitävät sisällään? Rakastanko itseäni katsomalla peiliin ja kehun? Ostetaan uusia vaatteita, koska olen ne ansainnut? Tuntuuko tämä toiminta itseni rakastamiselta? Ehkä helpompi onkin ensin opetella myötätuntoinen sisäinen puhe. Kuuntele, kuinka puhut itsellesi. Moititko, ivaatko, haukutko? Vasta kun huomaat sisäisen puheesi, ja moralisointisi, voit muuttaa puheesi lempeäksi, ja välittäväksi. Se on ensimmäinen askel. Ymmärrys itseä kohtaa, ja hyväksyminen niille tunteille, ja kielteiselle ajatus- ja toiminta malleille, jotka olemme itseemme ottaneet. Vasta huomattuamme nämä, voimme ne muuttaa.

Mitä itsemyötätunnon jälkeen?

Olen aiemmin kuvannut teksteissäni uskomuksia, joita itseemme liitämme, ja joita meihin istutetaan. Meistä saattaa kasvaa näkymättömiä, jotta meitä rakastetaan. Kilttejä, jotta meitä ei hylätä. Saatamme olla rajattomia. Lapset tekevät paljon, ja luopuvat paljosta, tullakseen hyväksytyiksi ja rakastetuiksi, tai kokeakseen turvaa.

Jos ei koskaan ole nähnyt itseään. Kun on aina kuunnellut mitä ympäristö haluaa, mitä vanhemmat toivovat, kuinka kaverit odottavat minun olevan, miten voin tietää mitä minä haluan? Kuinka voin rakastaa itseäni, jos olen ohittanut itseni aina uudelleen ja uudelleen? Onko lähimmäisen miellyttämisestä tullut tärkein tavoite? Kuinka voi oppia itseään rakastamaan, jos on tehnyt itsestään niin näkymättömän, ettei itsekään enää näe itseään?

Tee toiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän? Toimiiko se, jos olet jo tehnyt itsesi näkymättömäksi lapsuudessasi? Jos olet kasvanut kiltin tytön/pojan rooliin. Tiedätkö, mitä Sinä oikeasti haluat? Teetkö asioita sen takia, että toiset sitä sinulta odottavat, vai teetkö siksi, että haluat tehdä? Teetkö asioita siksi, että näin on aina tehty, vai siksi että haluat tehdä? Elätkö sitä elämää, mitä sinun sielusi haluaa elää? Mistä sen edes voi tietää?

Tunteet, ne ovat jälleen oppaasi. Nautitko siitä mitä teet? Vai ahdistutko ajatuksesta, että jotain pitää tehdä? Kun opimme kuulemaan sisältämme nousevaa tarvetta, ja toimimme sitä kunnioittaen, ilon ja onnen tunne on kestävämpää, täydellisempää. Silloin olemme vastanneet kunnioituksella ja rakkaudella itsellemme omiin tarpeisiimme. Näiden mallien näkeminen ja purkaminen pala kerrallaan on toinen askel itsesi rakastamisessa.

Rajat on rakkautta

Kolmas askel itsensä rakastamiseen on rajat. Kasvatusoppaissakin sanotaan, että rajat ovat rakkautta. Niin tässäkin tapauksessa. Kun sisällä ääni huutaa, etten jaksa ottaa vastaan yhtään työtä, kun ylitsesi kävellään, Sinun ensimmäinen sana, joka tulee opetella on; EI. Yksinkertaista. No ei todellakaan. Vaan pelottavaa. Silloin paljastat itsellesi sisimpäsi, näytät mikä on kaiken kiltteyden takana. Tässä kohtaa tarvitset sitä nöyryyttä ja rohkeutta, nähdä itsesi haavoittuvana, ja kokea tunteet rajattomuuden takana. Sieltä löytyy se minä itse, joka on heikko ja haavoittuva, ja joka sitä rakkautta kaipaa. Myötätuntoista huomiota ja läsnäoloa.

Ei riitä, että pidät rajat toisille. Rajat tulee olla myös itsellesi. Jos itse lipsut toisille asettamista rajoista, ei niillä ole muillekaan merkitystä. Mistä tiedät, että ylitit rajasi? Kuuntelemalla. Mitä? Omia tunteitasi. Ne kertovat mm. pettymyksellä ja ärtymyksellä. Ne kertovat, minne rajat kuuluvat. Viha, pettymys ja kiukku kertoo, että rajasi on ylitetty. Ei haittaa, vaikka rajat ylittyvät. Kukaan ei osaa sitä heti. On niin paljon helpompi välillä antaa periksi, tai niin voi käydä myös vahingossa, mutta tärkeintä on huomata milloin näin käy, jotta voi korjata tilanteen. On oltava hereillä, koko ajan.

Myötätunto ja lempeä sisäinen puhe, opittujen mallien huomaaminen ja niistä pois kasvaminen, pala palalta, rajat sekä tunteiden kuuntelu. Riittääkö se? Onko se riittävästi rakkautta itseä kohtaan? Siinä on ehkä tärkeimmät askeleet matkan alkuun, kun lähdet kohti sitä olemusta, joka oikeasti olet.

Onko tehtävämme siis vain rakastaa ja kasvattaa itsemme ehjäksi? Kyllä, molempiin kysymyksiin. Rakastamme ja kasvatamme itsemme ehjiksi.

Heräsikö tekstin myötä ajatuksia, joita haluaisit jakaa? – Jaa ajatuksiasi kommenteissa: