
Haluatko kuunnella tekstin lukemisen sijaan? Voit tehdä sen tästä:
Ääninauhan taustamusiikki: Youth by @iksonmusic
Ihmisyyden äärellä oleminen, Ihmisyys, ihmisenä oleminen, kasvaminen – sen kaikki puolet kiinnostavat minua. Kuka minä olen, ja keitä me olemme? Haluan lähteä alusta, syntymästä. Millaisina synnymme? Kun katselet vastasyntynyttä, et voi olla huomaamatta hänen viisasta, uteliasta katsettaan. Hän on vahvasti yhtä ympäristönsä kanssa – niin vahvasti, että ei tiedosta olevansa erillinen yksilö. Onko meillä ajatuksia? Vai olemmeko yhteydessä jollain tavalla kaikkeen siihen, mitä ympärillämme on? Kertooko vauvan harhaileva katse siitä, että hän on kaikkialla ja tietää kaiken. Ei vain ole sanoja, joilla sen voisi kertoa, mitä on se todellisuus, joka on, ennen kuin hahmotumme vähitellen yhdeksi yksilöksi, erilliseksi ihmiseksi siitä yhteydestä, jossa olemme tänne tullessamme.
Jos emme tiedosta olevamme erillinen ihmishahmo, onko meillä silloin fyysisiä rajoja? Erotammeko itsemme ulkomaailmasta? Tämä saa miettimään, olemmeko todellisuudessa erillisiä yksilöitä? Onko juuri vauvan olemus, ja tietous yhteydestä tai yksilöllisyydestä juuri se oikea? Onko meissä asuva todellinen minä juuri se, jolla ei ole muotoa, tai olomuotoa, jossa olemme pysyvänä? Olemmeko me juuri se osa itseä, jota emme pysty näkemään, sanoittamaan, tai kertomaan tarkkaa mallia, muotoa, olemusta; me vain olemme. Jos meidän kaikkien kehon sisällä on minä, se joka vain on, ihmisen puhtain olomuoto, onko se meillä kaikilla samanlainen, eli onko meidän sisin siis samaa “ainetta”, olemmeko siis kaikki todelliselta olemukseltamme yhtä?
Eli kun synnymme, me vain olemme. Oletetaan, että meillä ei ole rajoja. Meillä ei siis ole fyysisestä kehostamme mitään hahmottunutta kuvaa, vaan olemme yhteydessä kaikkeen. Jos meillä ei ole myöskään ajatuksia tai sanoja, onko meillä siis vain tietoa kaikesta? Vai pelkkää tyhjää? Pelottava ajatus. Tunteita ja tuntemuksia, aistimuksia? Kyllä, ne ovat ensimmäinen kokemus maailmasta, jonne synnymme. Fyysinen tuntemus, kipu, puristus, paine, kosketus, ihon lämpö. Ehkä koemme nälkää tai kylmää. Äänet, hahmot, valot. Siinä sitä ollaan, asioiden tapahtuessa ympärillä – aistien, miltä oleminen tuntuu siinä hetkessä.
Ihmisen olemus – millainen on ihmisen todellinen olemus?
Jumalan sanotaan luoneen meidät omaksi kuvakseen. Lapsuudessa tämä ajatus sai minut mietteliääksi. Näin Jumalan isona, parrakkaana miehenä. No, itse en ole iso parrakas mies, mutta ihmisen kuva kuitenkin. Jumala kaikkeudessaan kiehtoi ja mietitytti, herätti toivoa, ehkä pelkoakin. Aiheeseen oli jossain vaiheessa palattava ja perehdyttävä. Raamatussa sanotaan Jumalan ilmoittaneen Häneltä kysyttäessä Hänen nimeään, että Hän on se, joka on. Luulen oivaltaneeni, mitä Hän tarkoitti luodessaan meidät omaksi kuvakseen. Ei ihmishahmoon, vaan Häneksi, joka on. Meidän todellinen olemuksemme on oleminen. Minulle oleminen tarkoittaa iloa, rauhaa, tasapainoa ja rakkautta, siinä hetkessä missä kulloinkin olen. Olemisessa elämän kokeminen ja aistiminen, sellaisena kuin se tapahtuu. Mutta vielä enemmän. Jos olemme Jumalan kuvia, onko meissä myös kaikki se, mitä Hänessä on – kaikki se tieto, taito ja ymmärrys? Silloin ei olisi pelkkää tyhjää, kuten aiemmin mietin, vaan tieto kaikesta. Minne se tieto meistä katoaa? Miksi emme ymmärrä, miksi opettelemme kaiken uudelleen, jos meissä tieto jo on? Miksi etsimme elämän tarkoitusta, jos tiedämme sen jo? Se tieto katoaa sinne, minne meidän todellinen olemuksemmekin, oleminen katoaa. Se katoaa persoonan alle. Sen luomamme kuvan sisälle, jota alamme rakentaa yhdessä ympäristömme kanssa, heti syntymästämme alkaen.
Jos olemme vain se joka on, mitä kaikki muu on tai ei ole?
Emme ole kehomme, ja silti koemme usein, että juuri sitä olemme. Koska se on se muoto, mikä näkyy muille ja itsellemme. Keho on se, jossa synnyimme, ja jolla liikumme paikasta toiseen. Kehomme on se näkyvä osa meissä, joka pitää meidät täällä maan pinnalla ja näkyvänä yhteytenä toisiimme. Emme ole automme, vaikka liikumme silläkin paikasta toiseen. Mutta kuten autosta, jotta se toimisi moitteettomasti, meidän tulee huolehtia myös kehostamme, jotta se toimii parhaalla mahdollisella tavalla. Keho on meille äärimmäisen hyvä apuväline, jolla hahmotamme ympäristöä. Korvilla kuulemme, mutta ilman meitä kehossamme, korvat eivät kuule. Silmillä näemme, mutta ilman meitä silmät eivät näkisi. Aivoilla ratkaisemme ongelmia, mutta mikäli emme ole paikalla, aivojen toiminnalla ei ole ketään tarkkailijaa.
Kehomme lähettää jatkuvasti hienovaraisia signaaleja, ja kertoo näin, mikä meille on hyväksi sekä mistä on haittaa. Se kertoo, mitä tarvitsemme, ja toimii tauotta hyväksemme. Se on meille oppaaksi elämässämme siitä, mihin suuntaan olemme menossa. Kivut, sairaudet ja ongelmat kertovat omaa kieltään, jota meidän tulisi oppia kuuntelemaan. Keho on äärimmäisen taitavasti ja älykkäästi rakennettu koneisto, jota havainnoimalla voimme suunnata sitä kohti, mikä meille on hyväksi. Me itse olemme siis se, joka tarkkailee, havainnoi ja on tästä kaikesta tietoinen. Mikäli emme kadota itseämme ja tätä tarkkailijaa meissä. Miksi emme saa syntymässämme mukaan opasta tämän upean koneiston käyttöön osataksemme tulkita kaikkia hälytyksiä ja merkkejä oikein? Tai tosiaan, ehkä saammekin. Ehkä se on meillä siinä tiedostossa, joka meissä on jo syntymässä, mutta ennen kuin ehdimme avata tätä tiedostoamme, alammekin opettelemaan ihmisyyttä sen siinä muodossa, jossa olemme oppineet kautta aikojen sitä kokemaan. Ja näin kadotamme yhteyden siihen tietoon.
Onko olemuksemme meidän mielemme tai tunteemme?
Ei, emme myöskään ole mielemme, joka tuottaa ajatuksia. Emmehän ole aina edes tietoisia siitä, mitä ajatuksia mielessämme liikkuu. Silti samaistumme herkästi ajatuksiimme. Luulemme vähitellen niin vahvasti, että ajatukset, jotka herättävät tunteita kehossamme, tai toisinpäin; ajatukset jotka syntyvät huomattuamme jonkin tunteen tai oireen kehossamme, olemme me itse, että alamme uskoa omia ajatuksia todeksi. Jos siis olisimme mielemme, olisimme koko ajan tietoisia siitä, mitä ajatuksia meissä liikkuu. Jokainen ajatus olisi tietoisesti päätetty ajatella, ja sen me myös huomaisimme. Emme kuitenkaan useinkaan huomaa ajatuksiamme – ne vain virtaavat. Kun tulemme tietoisiksi meissä virtaavista ajatuksista, saatamme itsekin hämmästellä, mistä ajatukset tulevat, ja kuinka epäloogisesti ne hyppivät asiasta toiseen. Me olemme se tietoisuus, joka huomaa sen virran ja epäloogisuuden. Toisaalta me olemme se tietoisuus, joka voi poimia ajatusvirrasta ne ajatukset, jotka ovat meille hyödyksi.
Ennen kuin sanon, että emme ole myöskään tunteemme, haluan vielä tarkentaa sen, että kuten alussa mainitsin, rakkaus, ilo, tasapaino, onnellisuus ja rauha on meidän olemuksemme. Nämä olemuksen muodot katoavat usein kaiken muun, ihmisyyden kokemuksen alle. Siksi voikin miettiä, että onko tunteet siis vain niitä, joita usein koemme kielteisinä ja negatiivisina. Jos olisimme tunteemme, olisimmeko me olemassa koko ajan? Jos olisimme vihamme, katoaisimme samalla kun viha laantuu. Jos olisimme pettymyksemme, surun tullessa muuttaisimme muotoa, emmekä olisi enää sitä, mitä luulimme olevamme, vaan olisimmekin suru. Emme ole siis tunteet, jotka vaihtelevat, vaan olemme Hän, joka tuntee kaikki ne tunteet. Tunteet ovat meillä oppaina, aivan kuten kehomme ovat meille apuna hahmottamisessa ja suuntaa näyttämässä. Tunteet ovat meille ne tienviitat, jotka kertovat minne päin olisi hyvä mennä ja mitä tehdä.
Mikä se persoona sitten on, mistä se rakennetaan?
Nämä kolme edellä mainittua; keho aisteineen, mieli ajatuksineen ja tunteet, luovat rakennelman, jolla koemme maailmaa ja ympäristöä sekä luomme kuvaa siitä ja itsestämme. Ajatukset ja tunteet syntyvät kokemuksistamme, joita keho meille välittää aistien kautta. Tällä mekanismilla luomme itsestämme kuvan persoonana.
Persoona olemisemme ympärille muodostuu ihmismielessä, muokattuna ympäristön tuottamilla signaaleilla ja viesteillä. Vastasyntyneenä olemme läsnä olevia joka hetki. Meissä on kaikki tunteet puhtaana; rakkaus, levollisuus, ilo, kaikkinainen hyvä olo. Muistamme ehkä, mistä olemme tulleet, miksi olemme tulleet, ja voimme kokea sen rauhan, joka tulee, kun voimme olla juuri siinä missä olemme, ollaksemme jo perillä. Vastasyntyneenä ymmärrämme todellisen olemuksemme, emmekä samaistu kehoomme tai mieleemme, emme myöskään tunteisiimme tai ympäröiviin tapahtumiin. Näihin me opimme, ympäristön opettamina. Niistä syntyy persoona, joksi me itseämme alamme kutsua, ja vähitellen kadotamme todellisen itsemme, sen joka on. Hänet, jolle maailma on auki jokaiseen suuntaan ilman rajoja tai rajoittavia ajatuksia. Emme ole vain hän joka on, vaan olemme Liisa, Erkki, Kaisa, Henri jne. Meille ihmisille on tärkeää yksilöidä itsemme ja toisemme. Nimi on tärkeä osa yksilöimistämme. Rakennumme vähitellen yksilöiksi, erilaisiksi, erillisiksi.
Kokemuksien tulkinnasta persoonaksi
Elämä tarjoilee kaikennäköisiä virikkeitä, ja toisaalta myös ikäviä kokemuksia yhä kiihtyvää vauhtia. Tämän rauhan, joka meissä oli, rikkoo vähitellen erilaiset tuntemukset ja tunteet, kun sattuu asioita, jotka aiheuttavat epämukavaa oloa; tunteet vaativat reagointia, itkua. Märät housut, nälkä vatsassa, yksinäisyyden tunne, väsy; kun niihin vastataan, rauha palaa. Tunteet ovat valmiina meissä, valmiina pitämään meistä huolen. Ongelmaa tuottaa vain se, jos meillä ei ole ketään, joka auttaisi tulkitsemaan ja kohtaamaan näitä tunteita oikein. Eikä se riitä, että olisi opittava omat tunteet. Lapsen herkkyydellä imemme itseemme ympäristömme tunnetilat, vanhempien riidat, opettajien katseet, tuttavien eleet. Olemme kuin pesusieniä, jotka imaisevat kaiken lähellä olevan itseensä.
Lapsi tulkitsee ympäristöään. Hänen kasvuympäristö, kaverit, päiväkoti, tuttavapiiri, sekä heidän käyttäytymisensä ja suhtautumisensa lapseen, heijastuu lapsen käsitykseensä itsestään. Hän voi reagoida vahvoilla tunteillaan asioihin, joita kasvattajat eivät edes huomaa. Pelko, syyllisyys, häpeä, katkeruus ja pettymys voivat hyvin jäädä huomaamatta arjen keskellä. Koska vanhemmat eivät voi olla läsnä koko ajan lapsen elämässä, voi syntyä tilanteita, joissa lapsi kokee turvattomuutta. Ja vaikka tilanteet nähtäisiin, aina ei osata kohdata lapsen kokemuksia riittävällä rakkaudella ja empatiakyvyllä. Syitä lapsen tarpeiden kohtaamatta jäämiselle on lukemattomia.
Vai muokataanko meidät ulkoapäin?
Meidät asetetaan myös erilaisiin muotteihin; herkkä lapsi saa kuulla olevansa itkupilli. Utelias saa kuulla olevansa riehakas. Kuulemme ympäriltämme sanoja ja sanontoja. Olemme kilttejä tyttöjä, reippaita poikia, ahkeria koululaisia, laiskoja, noloja, rasittavia, isoäänisiä, liian arkoja, liian rajuja, hitaita, tyhmiä, kauniita, ujoja. Rakennamme täydessä luottamuksessa “valeminäämme” uskoen sen todeksi. Meistä muokkautuu juuri niitä kilttejä tyttöjä, suorittajia, reippaita ja työteliäitä poikia tai niitä koko kylän gangstereita, joista ei koskaan tule mitään. Kun niin on aina sanottu.
Kaikesta tästä rakennamme persoonaamme, ja omakuvaamme. Perusolemuksemme hautautuu kielteisten kokemusten ja niiden aiheuttamien ikävältä tuntuvien tunteiden alle, omien päätelmiemme, rakentamiemme virheellisten uskomusten ja ympäristöstämme tulevien viestien ja vaatimusten alle. Ja lopulta kadotamme todellisen minämme. Emmekä pelkästään unohda todellista minäämme, vaan alamme myös usein pitää tunteita, jotka meille oppaiksi annettiin, vihollisinamme, jotka pitää piilottaa, peittää ja kieltää. Tajuamatta, että samalla hukkaamme kompassimme, ja todellisen suunnannäyttäjän elämässämme.
Persoona, joka muokkaa myös maailmamme kuvan
Lopulta siellä, pienissä aivoissa, omien tunteiden värittäminä, teemme johtopäätökset siitä keitä ja millaisia olemme, ja uskomme tämän todeksi. Joskus jopa niin vahvasti, että elämme näiden uskomuksien kautta koko elämämme. Ymmärtämättä, että olimme valmiita, ja täydellisiä jo silloin, kun vain olimme. Persoonamme on siis se, joksi me itsemme kasvatamme, yhdessä ympäristömme kanssa. Jokaisesta uskomuksesta itseämme, taitojamme sekä ympäristöämme kohtaan rakennamme ikään kuin lasisen seinälevyn ympärillemme. Uskomme olevamme kilttejä tyttöjä, siinä yksi seinämä. Olemme kuulleet lukuisia kertoja, että tässä suvussa emme opi kieliä, ja uskomme tämän todeksi, muodostaen uuden seinän. Saamme ivaa toistuvasti päällemme ja rakennamme uskomuksen, että olemme huonompia kuin toiset. Jälleen yksi seinä rakennettu. Nämä seinät ovat siis rakentamamme maailmankuva. Näiden seinien välit, ja niiden sisällöt vahvistamme erilaisilla voimakkailla tunteilla, joita kukaan ei ole osannut tai voinut kohdata.
Miltä maailma näyttää näiden seinien lävitse katsottuna? Näissä seinissä on selitys, miksi näemme saman tilanteen ja samat asiat täysin eri tavalla. Jokainen seinä vääristää ja muokkaa näkemäämme kuvaa. Miltä maailma näyttää, kun seiniä on kymmeniä? Ei ole kahta samanlaisten seinien muodostamaa näkymää, vaan jokaisella on oma yksilöllinen kuva, jota katsomme. Tämän vuoksi myös reagoimme asioihin eri tavalla. Näitä seiniä on ympärillämme niin paljon, että lopulta luulemme, että ne ovat maailman rajat.
Elämämme; illuusio
Elämmekö kaikki siis itse muodostamassamme illuusiossa, jossa emme näe ja koe elämää sekä maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on? Onko mahdollisuutta edes päästä pois näiden seinien sisältä? Millainen maailma olisi, jos saisimme purettua rakentamamme seinät yksi toisensa jälkeen? Minäpä kerron. Maailma ja mahdollisuudet alkaisivat juuri siitä, mihin olemme luulleet maailmamme loppuvan. Maailma ja mahdollisuudet ovat äärettömät, aivan kuten silloin, kun synnyimme tänne ilman mitään, mikä olisi rajannut meidät tästä kaikesta erilleen. Ei ole rajoituksia ja seiniä, vaan ainoat rajoitukset ovat meissä itsessämme, meidän itsemme luomina. Onko meidät pakotettu silti elämään näissä mielemme luomissa vankiloissa? Ei ole, vaan on keinoja vapautua näistä rajoituksista ja esteistä. Emme ole niitä hetkessä rakentaneet, emmekä kaikkia heti edes huomaa. Niin tottuneita niihin olemme, mutta vähitellen opimme ne erottamaan. Vasta kun näemme seinämme, voimme näitä alkaa purkamaan.
Opettelemalla huomaamaan omat virheelliset uskomukset ja omat haitalliset toiminnat, voimme lähteä työstämään näitä maailmaamme rajoittavia asioita. Ja vapauttamaan itsemme elämään ja mahdollisuuksiin. Uskomuksista ja kuluttavista trauma- ja tunne-energioista vapautumisessa voi auttaa mm. EFT-tapping hoitomenetelmä, jota käytän mm. tekemieni energiahoitojen yhteydessä, tai energiahoidot. Lue energiahoidoista enemmän sivulla https://kosketuksenlampo.fi/uncategorized/energiahoito/ tai https://suomenenergiahoitajat.fi .

Haluammeko nähdä toisessa persoonan, joka häneen on rakentunut?
Vai haluammeko nähdä hänet sellaisena kuin hän on?
Näkemällä toisemme persoonan taakse
olemme lähempänä itseämme kuin ymmärrämmekään.
Paluuviite: KUKA PYSÄYTTÄISI AJATUSTEN VIRRAN, TAI EDES OHJAISI SEN SELKEISIIN UOMIIN? KOSKETUKSEN LÄMPÖ
Paluuviite: MIKÄ ON PORTTI TODELLISEEN KASVUUN OMAKSI ITSEKSESI, VAI PÄÄSEEKÖ PERILLE OIKOPOLKUA PITKIN? KOSKETUKSEN LÄMPÖ