ELÄMÄ; KÄRSIMYS VAI ONNELLISUUS?

Haluatko kuunnella tekstin lukemisen sijaan? Voit tehdä sen tästä:

Ääninauhan taustamusiikki: Youth by @iksonmusic

Onko elämä kärsimystä, onnellisuutta, vai sopivaa sekoitusta näitä kumpaakin, maustettuna kaikilla tunteilla, joita me ihmiset saamme kokea? Onko kärsimys onnellisuuden vastakohta, vai ovatko nämä kaksi ystävät, jotka tukevat toisiaan? Näyttääkö kärsimys onnellisuuden puutteen? Vai onko onnellisuuden edellytys kärsimys, jotta voimme tunnistaa onnellisuuden? Jotta voimme kurkotella onnellisuutta kohti.

Mitä on kärsimys? 

Onko se onnellisuuden ja ilon puuttumista? Vai onko se surua, pettymystä, puutetta, epämukavaa tunnetta, kielteisyyttä? Kaikkea tätä voi kärsimys olla. Se voi olla myös kipua tai ahdistusta, sairautta tai menetystä. Kaikkea näitä miellämme kärsimykseksi. 

Meillä jokaisella tulee elämässä vastaan tapahtumia, tilanteita ja asioita, jotka aiheuttavat kipua, surua, tuskaa. Kaikenlainen kielteisiksi mieltämiemme tunteiden kokeminen voidaan siis kai lukea jonkinasteiseksi kärsimykseksi. Kun epäonnistumme, koemme pettymystä. Kun menetämme läheisen ihmisen, koemme surua. Kun näemme ympärillämme epäoikeudenmukaisuutta, koemme vihaa, turhautumista. 

Jos mittaamme onnellisuutemme sen mukaan, kuinka paljon tai vähän koemme kielteisinä pitämiämme tunteita, emme luonnollisesti voi koskaan saavuttaa onnellisuutta. Elämään mahtuu aina tilanteita ja asioita, jotka näitä tunteita herättää. Tämä ei siis voi olla se mittari, millä onnellisuutta mitataan. Mutta onko se myöskään kärsimyksen mittari?

Mikä on kivun tarkoitus? 

Näyttää, mitä on onni ja onnellisuus? Mietin jo aiemmin tunnemmeko onnea ilman kipua? Ohjaako kipu meitä kasvuun, löytämään oma itsemme, vai ohjaako kipu katkeruuteen? Ärtymys, ikävät tunteet itsessä, kertovat jotain meidän omista kasvun kohdista sisällämme. Emme haluaisi näitä nähdä, emme haluaisi kokea tätä kipua. Niinpä syytämme toisia ihmisiä, tilanteita, elämää, kaikkea sitä, mikä meihin heijastaa omaa kipuamme,  kaikkea muuta mieluummin, kuin pysähtyisimme katsomaan, miksi meihin sattuu. Mutta se on sen kivun tarkoitus. Näyttää omat kohdat, jotka kaipaavat huomiota, kasvua, ja puhdistamista. Näistä kivuista, varjoista, kirjoitin edellisessä blogissani.

Kyseisessä blogissa kirjoitin kivusta, joka syntyy, kun kokemuksista jäänyt kipujälki aktivoituu toisen toiminnasta tai jostain tapahtumasta. Mieleeni nousi kuitenkin eräs ajatus, jonka voisin lisätä tähän myös, koska tässä tekstissä puhumme kaikenlaisesta kivusta, kärsimyksestä, tunteista, joita miellämme kielteisiksi.

Eräänä yönä, kun uni oli kadonnut jonnekin, oli aikaa mietiskellä. Sana yhteys tuli mieleeni. Sanalle on paljonkin merkityksiä. Mutta siinä tilanteessa esille nousi edellä kirjoittamani asian rinnalle tunteet, jotka heräävät meissä toisista ihmisistä. Ärtymys, kun huomaamme  toisessa ylimielisyyttä, kateutta, …, tai ehkä avuttomuutta tai pelkoa. Jäin miettimään, miksi toisen piirteet tai tunteet oikeastaan aiheuttaa ihmisessä mitään reaktiota? Mistä silloin on kyse? Onko kyse silloinkin siitä, että tunnistamme, ehkä peilisoluillamme, ehkä intuitiollamme, vai onko se se yhteys ihmisten välillä, että minusta löytyy juuri niitä samoja piirteitä? Minä en niitä itsessäni halua tai uskalla tunnistaa tai tunnustaa. Siksi se, että näen ne toisessa, saa minut ärsyyntymään. Hän peilaa minulle sitä, mitä minussa itsessäni on. Tai olenko joutunut nämä piirteet ja tunteet itsessäni tukahduttamaan?

Jatkoin ajatteluani hieman eteenpäin. Kun koemme ärtymystä toisen tunteista tai piirteistä, tuolloin toinen ei varsinaisesti tee tai sano mitään, mikä voisi osua minun haavoihini. Kyse ei siis ole samasta asiasta kuin aiemmin kuvasin. Kyse on siitä, että näemme toisessa omia piirteitä. Jos meissä ei itsessämme ole näitä piirteitä, ei meissä synny myöskään tuomintaa. Jos emme itse ole saaneet näille piirteille, tunteille tai toiminnalle hyväksyvää kohtaamista, emme osaa sitä toisellekaan antaa. Saatamme esimerkiksi myötätunnon sijaan ärsyyntyä puolison valittelusta flunssan kourissa. On ylitettävä omat kielteiset tunteet, jotta myötätunnon voi löytää. 

Onko juuri tämä yksi yhteyden tarkoitus? Että voisimme nähdä toisessa omat toimintatapamme ja piirteemme, jotka eivät ole saaneet tulla nähdyiksi. Silloinhan hyväksymällä nämä piirteet toisessa hyväksymme ne myös itsessä. En tarkoita hyväksynnällä sitä, että hyväksymällä kielteisen piirteen hyväksymme samalla kielteisen toiminnan, vaan sitä, että kuten haavojen korjaamisessa, hyväksyntä parantaa ja puhdistaa. Hyväksyntä on rakkautta ja myötätuntoa, SE, parantaa ja puhdistaa. Tulemalla tietoiseksi omasta toiminnasta tai omista kohdista, jotka ovat jääneet ilman huomiota, voimme toimintaa vasta muuttaa. Olennaista ei siis olekaan huomata toisessa sitä, miksi hän toimii tietyllä tavalla, vaan olennaista on nähdä, miksi itse siihen reagoi.

Kivun syyt!

Onko kivulla muita syitä kuin onnellisuuden erottaminen kärsimyksestä? Tai onko muita syitä kuin nähdä se, missä tarvitsemme vielä kasvaa ja poistaa itsestä kipukohtia tai kielteistä toimintaa?

Mielemme voi luoda aina lisää kärsimystä. Mielemme jatkuva haluaminen. Kun koemme jostakin puutetta, koemme tyytymättömyyttä. Puute on jonkin asian poissaoloa. Kärsimme, kun haluamme jotain. Kärsimystä poistuu kun lakkaamme haluamasta, ja nautimme siitä, mitä meillä on.

On muutakin, joka aiheuttaa kärsimystä. Pakeneminen tästä hetkestä. Menneisyyteen tai tulevaisuuteen pakeneminen. Kuinka helposti mieli eksyy menneisyyteen, tuskailemme pieleen menneitä asioita, kadumme tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, mietimme sanomiamme sanoja. Tai murehdimme tulevia tapahtumia, pelkäämme tulevaisuutta, jännitämme asioita, jotka eivät ole vielä tapahtuneet, muokkaamme mielikuvissamme kurjia ja kivuliaita asioita tulevaisuuteen, joita alamme pelätä kuin ne oikeasti olisivat totta. Kasaamme päällemme kipua, pelkoa ja tuskaa, tajuamatta että se kaikki on turhaa. Ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. 

Kuinka helposti asetamme tavoitteemme johonkin tulevaisuudessa ja kiinnitämme katseemme siihen. Sitten vain puserramme sitä kohti. Suoritamme tavoitteemme eteen ja huomaamme jossain välissä, että pääsimme sinne. Petymme, ettei tavoite tuonutkaan sitä onnen tunnetta, mitä luulimme saavamme. Mikä meni mönkään? Olimme eläneet tulevaisuudessa, tavoitteessa.

Onnellisuus asuu läsnäolossa

Asettaessamme tavoitteen unohdamme usein elää matkalla kohti unelmaa. Unohdamme, että emme voi olla perillä tavoitteessa, ennen kuin olemme eläneet matkan. Unohdamme, että se mitä elämme tässä hetkessä, on sitä matkaa, jolla pääsemme tavoitteeseen. Unohdamme nauttia siitä, mitä teemme, unohdimme elämän elämisen, suunnitelman aloituksen ja tavoitteen välissä. 

Unohdimme, että onnellisuus sijaitsee tässä, läsnä olevassa hetkessä. Onnellisuus ja ilo syntyy läsnäolosta, ei suorittamisesta. Ja aina tässä hetkessä. On olemassa aina vain tämä hetki. Ja koska luet tätä tekstiä, juuri nyt, tässä hetkessä kaikki on hyvin. Jos olet vain tässä hetkessä, kuuntelet hengitystäsi, annat mielesi hiljentyä, ja vain olet; kiinnitä huomiosi rauhallisuuteen, pysähtyneisyyteen, hellittämiseen ja läsnäoloon. Kaikki huolesi väistyy tästä hetkestä, ja voit kokea onnellisuutta, juuri nyt. Jos et, mielesi ehti väliin, syötti ajatuksen, ja tämä herätti sinussa tunteen, ja hetki on ohi. Parasta kuitenkin on, että tämä hetki on koko ajan. Voit onnistua saamaan onnen tunteen ja olemassaolon yhä uudelleen, sillä sinä olet vain tässä hetkessä, et huomisessa, etkä eilisessä. Vain tässä hetkessä.

Onnellisuudesta

Ihmisen mieli kaipaa onnellisuutta ja iloa. Mitä on onni? Onko se sitä, kun kaikki on hyvin? Milloin kaikki on hyvin? Mitkä asiat pitää olla hyvin, että olisimme onnellisia? Onnellisuus on tunne siitä, että sinulla on kaikki hyvin missä olosuhteissa tahansa. Onnellisuus on mielentila.

Teemme kaikkemme, jotta pääsemme pois tuskasta onnellisempaan tilaan. Millainen olisi maailma, jos saisimme vain sitä, mitä kaipaamme? Jatkuvaa iloa, jatkuvaa onnea. Olisimmeko tyytyväisiä, vai kaipaisimmeko lisää sitä samaa, enemmän, parempaa? Voiko jatkuvaa onnellisuutta saavuttaa? Vai turtuisimmeko siihen lopulta niin, että sekin muuttuu kärsimykseksi? Tuleeko tilalle sisäinen kaipuu johonkin? 

Ihmiset etsivät onnea. Onko kaiken tekemisen takana aina onnellisuuden tarve? Onko kaiken tekemisen takana aina ajatus saavuttaa jotain hyvää; hyvää oloa, onnellisuutta. Pakenemista pahasta olosta, kohti parempaa oloa. 

Onnellisuuden tavoittelua

Emme aina huomaa, että toimintamme takana voisi olla onnen tai onnellisuuden tavoittelu. Haemme arvostusta, kunnioitusta, ihmisten hyväksyntää. Eikö tämäkin ole onnellisuuden tavoittelua? Mitä itse teemme näillä asioilla? Emmekö juuri arvostuksesta ja kunnioituksesta hae hyvää oloa itsellemme. Tunnemme olevamme tärkeitä. Teemmekö asioita, jotta tulemme hyväksytyksi? Sen takana tavoite, onnellisuus. Ajattelemme olevamme onnellisia, kun olemme hyväksyttyjä, rakastettuja. Vai muistammeko tehdä asioita siksi, että nautimme siitä?

Itse asiassa jopa epäilyttävänä pitämillämme tavoilla voi olla tavoitteena onnellisuus. Alkoholi ja huumeet, eikö niidenkin käytöllä usein ole tavoitteena pois pääsy kivusta, pahasta olosta? Itsetuhoinen käyttäytyminen; etsimmekö siinäkin keinoja ulos kivusta?  Näillä, sekä “hyväksytyillä” että hieman vähemmän hyväksytyillä keinoilla, ”etsimme” onnea. 

Jos onnellisuus on sitä, että meillä on hyvä olla, meillä on silloin kaikki. Eikö sellainen olotila ole hieman liian suuri edes haaveiltavaksi. Olisiko kuitenkin parempi tyytyä vain murusiin. Tuntuu kuin ihmiset olisivat yhä tyytymättömämpiä, mitä enemmän he saavat ja kokevat. Kuin mikään ei riittäisi. Pyristelemme koko ajan eteenpäin kuin etsien jotain, täyttymystä, onnea. Jotain, mikä tyydyttäisi sen tyhjyyden ja sisäisen tyytymättömyyden. Kokeilemme yhä haastavampia harrastuksia, tavoittelemme unelmavartaloa, haluamme upeita asumuksia, autoja, asemaa. 

Päädymme usein hetken onnistumisiin, tavoitteiden saavuttamiseen, uuteen autoon tai omakotitaloon. Hyvään parisuhteeseen. Ihanaan ulkomaanmatkaan. Ongelma on, että ne eivät kestä, se onni ei jatku. Aluksi saamme siitä iloa, koemme onnellisuutta. Kun onnellisuuden tunne alkaa uudesta asiasta haihtumaan, tilalle tulee tyytymättömyys, kärsimys. Miksi en voi olla onnellinen? Mitä minun pitäisi tehdä, jotta saisin pysyvän onnen? Asetetaan uusi tavoite. Sitten kun saan uuden talon, olen onnellinen. Ja jälleen tavoitteeseen päästyämme, huomaamme että onnellisuus pakenee. Ja aloitamme sen metsästämisen uudelleen, ja uudelleen, kiertäen ehkä jopa koko elämämme tätä samaa kehää. 

En missään nimessä sano, että mikään asia mitä äsken luettelin, olisi huono, tai niitä ei saisi tavoitella. Tarvitsemme kotia, läheisiä ihmisiä, vaatteita, mutta voivatko ne olla onnellisuuden tae? Onnellisuushan oli olotila, ei mikään asia tai toiminta.

Jos kaikki tämä otetaan meiltä pois, mitä meille silloin jää jäljelle? Jos menetämme työmme? Menetämme omaisuutemme? Menetämme arvostuksen? Olemmeko silloin tuomittu onnettomuuteen? Menetämme syyn elää? 

On pelottava ajatus, että onnellisuus olisi meistä riippumattomista syistä joko mahdollinen tai sitten ei. Jos ympäristö ja olosuhteet ovat hyvät, olemme onnellisia, ja jos ei, olemme onnettomia. Eikö tämä saa epäilemään, voiko onnellisuus kuitenkaan olla sitä, että sen voisi omalla toiminnallaan tavoittaa. Voiko se olla jokin muu, sisäinen tila, olotila, joka ei riipu siitä mitä minulle tapahtuu tai ei tapahdu.

Onnellisuus on siellä, mistä emme sitä osaa etsiä ensimmäisenä

Miksi siis onnellisuus on niin vaikea tavoittaa? Miksi se tuntuu pakenevan meiltä? Ehkä juuri sen yksinkertaisuus piilottaa tämän tunteen meiltä. 

Olen huomannut omalla matkallani, että eteenpäin meneminen kasvussa kohti todellista itseä, on usein kuin hapuilua. Etsimistä jostakin jotain. Sekin on onnen tavoittelua, onnen etsimistä omasta sisimmästä. Enää se tarve ei kohdistu ulospäin, tavaraan, ulkonäköön tai omistamiseen, vaan sisälle. Juuri tämä sisäinen tarve löytää jotain itsestä, ajaa ihmisiä hankkimaan tavaroita ja kokeilemaan uusia asioita. Ja saa joka kerta tajuamaan, että se ei ollut se mitä etsii, ja etsintä jatkuu. Etsimme itseämme, sitä alkuperäistä puhdasta ja aitoa. Haluamme päästä lähelle itseämme ja samalla sitä, mitä olemme ja mistä tulemme. Mutta etsimme sitä väärästä paikasta, ulkoamme, kun pitäisi etsiä sitä sisältämme. 

Miksi etsimme sitä, mitä jo olemme?

Juuri tästä olen kirjoittanut aiemmissakin blogeissani. Olen usein maininnut, että meidän todellinen olemus on onnellisuus, rakkaus, rauha, ilo ja tasapaino. Onnellisuuden etsimisessä onkin siis jälleen kyse oman aidon itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Onnellisuus on meidän perusolomuotomme. Se on jokaisessa meissä, valmiiksi koodattuna. Meidän tulee vain löytää oikeat avaimet ja koodit sen paljastamiseen. Omien sisäisten kipujen, tunnejälkien ja uskomusten alla on aito onnellisuus. 

Me voimme etsiä onnellisuutta itsestämme sen sijaan, että jahtaamme sitä ulkopuoleltamme, uusista vaatteista, taloista ja autoista, tai arvostuksesta.

Kirjoitin edellisessä blogissani niiden tunteiden puhdistamisesta itsessäni, joita meihin jää, elämän aikana kokemiemme traumojen, tapahtumien ja asioiden seurauksena. Jos haluat lukea edellisen blogini, linkki siihen löytyy tästä. Yksi tärkeä syy, miksi puhdistaa näitä tunteita on se, että juuri näiden tunteiden alle kätkeytyy onnellisuus. Näiden tunteiden ja virheellisten uskomusten alle. Ehkä nämä kirjoitukseni kiertävät samaa kehää, palaten aina yhä uudelleen ja uudelleen samaan pisteeseen. Siihen, että lopulta aina etsimme vain ja ainoastaan todellista olemustamme, sitä, joka olemme kaikkien tunteiden, naamioiden ja uskomusten alla. Mutta se on meidän tarkoitus, löytää itsemme. Kun löydämme todellisen olemuksemme, myös se, miksi olemme täällä, kirkastuu. Se tehtävä, mitä tänne on tultu tekemään. Samalla loppuu sen onnellisuuden tavoittelu, jota haemme ulkopuoleltamme. Miksi pitäisi etsiä sellaista, joka jo on.

Heräsikö ajatuksia? – Jaa ne kommenteissa: